Miten kirjani ovat syntyneet?

Tämä on klassinen kysymys, jota moni kirjojeni uskollinen lukija on varmaan pohtinut mielessään, joten avataanpa sitä hieman.

Julkaisin ensimmäisen kirjani ”Miilunpolttajan käki” syksyllä 2006 eli samana vuonna, kun olin tullut valituksi Jyväskylän ammattikorkeakoulun rehtoriksi. Olin pohtinut omakustanteisen kirjan kirjoittamista jo monia vuosia ja kirjoitellut joitakin juttuja pöytälaatikkoon jo aikaisemmin. Ratkaisevia tekijöitä kirjan julkaisemiselle on toki muutamia ja niistä tarkemmin tässä jutussa.

Kävin kesällä 2006 näyttämässä lähes valmista käsikirjoitustani Karstulan kirjakaupan omistajalle Raimo Piispaselle ja kysyin häneltä varovasti, voisiko tällainen kirja mennä heillä kaupaksi. Raimo silmäili papereitani ja innosti minua painattamaan kirjan, sillä hänen mielestään paikallishistorialliset tarinat ovat hyvin kysyttyjä, eikä niitä ole koskaan liikaa. Raimo suositteli tekemään hyvän kansikuvan, joka liittyisi kirjan sisältöön. Lisäksi hän painotti huumorin tärkeyttä. Kovin vakavia kirjoja ei sitten paljon myydä, Raimo muistutti minua lopuksi!

Arvoisa edeltäjäni rehtori Mauri Panhelainen oli julkaissut keväällä 2006 toisen omakustanteisen novellikokoelmansa ja hän innosti minua kovasti julkaisemaan hänelle esittelemäni oman käsikirjoituksen. Kun sitten vielä tuttu taiteilija Matti Louhi Jyväskylästä lupasi piirtää minulle Miilunpolttajan kansikuvan, paketti alkoi olla valmis. Tätini Marja Soini toimi kirjan esilukijana ennen painoa ja hän esitti poistettavaksi joitakin tyyliltään sopimattomia juttuja ja korjasi samalla käsikirjoitukseen pesiytyneet kielioppi- ja kirjoitusvirheet. Kansikuvan hahmo Miilunpolttajasta ämpäreineen esittää Isoharjun Toivoa Pöngältä ja taiteilija Louhi piirsi kannen vesivärimaalauksena antamastani valokuvasta.

Esikoisteokseni ”Miilunpolttajan käki” on ehdottomasti paras kirjani ja siitä on otettu jo kolme painosta. Kirjoja on sittemmin ilmestynyt noin kahden vuoden välein ja kaikissa on ollut taiteilija Matti Louhen maalaama vesivärikansi. Hän teki samalla tyylillä kannet lähes kaikkiin Kalle Päätalon kirjoihin. Kaikki viisi kirjaani ovat syntyneet samalla tavalla. Joulun aikana on valmistunut Louhen maalaama kansikuva. Kevään aikana olen hahmotellut juttujen aiheita ja taustatietoja sekä kuunnellut aktiivisesti erilaisia tarinoita. Keskeisin tarinankertoja on isäni Pekka Halttunen Humpilta, joka 85 ikävuodestaan huolimatta muistaa vielä hyvin vanhoja juttuja. Varsinainen kirjoitustyö tapahtuu yleensä kesällä ja usein kesämökin hirsitornissa Karstulan Limossa Pääjärven rannalla.

Joskus koko kertomus on voinut lähteä liikkeelle jostain yksittäisestä lyhyestä jutusta, joka on syöpynyt mieleeni. Joskus inspiraatio voi tulla jostain vanhasta esineestä tai lehtijutusta. Monesti jutun juuret voivat olla hyvinkin lyhyitä sanontoja tai lauseita, joihin sitten olen kirjoittanut laajemman fiktiivisen tarinan. Yritän olla kirjoittamatta ihmisistä tietoisesti negatiivisesti, varsinkin vielä keskuudessamme olevista. Kuitenkin mielenkiintoisessa tarinassa on aina kommelluksia ja yllättäviä käänteitä, joten tehtävä ei ole aina helppo.

Kirjallisia esikuviani ovat selkeästi Pentti Haanpää ja Veikko Huovinen, jotka molemmat olivat erinomaisia novellisteja sekä luonnon ja ihmisen kuvaajia. Uusimmissa kirjoissani on myös piirteitä satiirisesta novellista, minkä tyylilajin ehdoton taituri oli edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna. Yritän kirjoittaa lyhyillä ja nasevilla lauseilla, kuten Antti Tuuri ja Ernest Hemingway. Joskus kuitenkin innostun kuvaamaan jotain ihmistä monipolvisesti.

Tähän mennessä julkaistuja viittä kirjaani on myyty reilusti yli tuhat kappaletta ja lisäksi monet ovat lukeneet kirjojani kirjastoista lainaamalla. Vaikka lupasin uusimman kirjani ”Ankerias hernemaassa” esipuheessa sen jäävän viimeiseksi, olen jo pyörtänyt puheeni. Taiteilija Matti Louhi on jo maalaamassa kansikuvaa uuteen kirjaani, jonka nimeksi tulee ”Humpilta huuto kuuluu”. Oletettavasti se ilmestyy viimeistään syksyllä 2017.

Haluan kiittää kaikkia kirjojeni uskollisia lukijoita ja toivottaa kaikille,

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2016



# Jussi Halttunen

Kortti 774

Pienen pojan matka taittui Kappelinkankaalla maantien yli, hautausmaan portin ohi kohti vanhaa puurakennusta. Rakennuksesta löytyi Kaustisen kunnankirjasto. Kirjaston varsinainen pääsali tuntui aika suurelta, vaikka aikuisen silmiin taisi olla varsin vaatimaton.

Lasten ja nuorten kirjat löytyivät sivuhuoneesta muutamasta hyllystä. Silmiin sattui – yllätys yllätys – pitkä rivi Tarzan-kirjoja. Paksut Tarzanit kuluivat käsissä, kunhan ensin oli ymmärtänyt, että luvut kannatti lukea järjestyksessä.

Tietysti Enid Blytonin Sos- ja Salaisuus-sarjatkin löytyivät. Viisikoita tuntui olevan loputon rivi.

Iso nippu kirjoja sylissä sitten tiskille. Kirjastonhoitaja vaihtoi lappuja kirjojen takana oleviin taskuihin.

Oli turha kuvitella, että laina-ajat olisivat paukkuneet. Ei tosiaan, kirjat tuli luettua nopsasti. Koulukirjat vieressä varmasti kadehtivat toisten kirjojen suosiota ja lukijan osoittamaa intoa. Lainaaja teki sitä kuuluisaa priorisointia.

Vajaan puolitoista vuotta nuoremman pikkuveljen kanssa kannatti olla väleissä. Meillä oli nimittäin yhteinen kirjastokortti, numero 774.

Kirjaston kirjavalikoimaa tuli kahlattua reippaaseen tahtiin. Ymmärtämättä vielä silloin, millaisen mahdollisuuden kirjasto oikein tarjosikaan.

Noista vuosista suomalainen kirjasto on kehittynyt valtavasti. Kirjavalikoimissa riittää ihmeteltävää. Rinnalle on tullut kaukolainauksia, uusia tuotteita ja lehtien lukusaleja.

Kirjasto on todella uskomattoman hieno keksintö.

Jos kirjastoa ei olisi, keksittäisiinkö sitä vuonna 2015? Isot rakennukset täynnä kirjoja, lehtiä ja levyjä. Jos keksittäisiin, olisivatko palvelut ilmaisia? Vähän rohkenen epäillä. Ehdottelijaa katsottaisiin varmasti hiukkasen vinoon.
 

Kirjastolla on vahvat perinteet. Kirjasto tarjoaa monipuolisia palveluja kaikille kiinnostuneille.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki niille aikoinaan eläneille suomalaisille, jotka vaikuttivat kirjastojen syntyyn. Ehkä heitäkin katsottiin vinoon, mutta eivät onneksi välittäneet.

Ilkka Salonen

Sadut luovuuden lähteinä

Tarinankerronnalla on yhtä pitkät perinteet kuin ihmiskunnalla yleensäkin. Puhekielen kehityksen myötä tärkeää tietovarantoa alettiin kertoa suullisesti työn lomassa tai nuotiolla. Kirjoitustaito on suhteellisen myöhäinen keksintö, ja pysyi suhteellisen harvojen käsissä varsin pitkään. Tämän vuoksi tärkeä tietoperintö piti pukea helposti muistettavaan muotoon, tarinoiksi. 

Kautta aikain vanhempi polvi on pitänyt tärkeänä siirtää keskeisinä pitämiään eettisiä ja moraalisia kysymyksiä jälkikasvulleen. Saduilla on tässä prosessissa ollut varsin keskeinen rooli. Ehkä kaikista tutuin on ”paha saa palkkansa” -tarina. Mutta yhtä kaikki saduilla haluttiin  myös varoittaa: ”älä lähde yksin metsään” (Hannu ja Kerttu), ”varo susia” (Punahilkka). 

Jaakko ja pavunvarsi - Satusivellin 2014

Saduissa kaikki on mahdollista. Inhimilliset rajat on helppo ylittää. Peukaloinen kutistui ja matkusti pitkän matkan villihanhien selässä lentäen. Taikalamppu on antanut kolme toivetta monille hädässä oleville. Kissa on laittanut hienot saappaat jalkaansa ja toiminut hoviherran tavoin. Prinsessa Ruususen linnassa on nukuttu 100 vuotta syvää unta, ja herätty sitten niin kuin aamulla herätään.

Sadun rajattomuudessa on myös sen voima. Satu ruokkii lapsen mielikuvitusta. Mielikuvitus taas on ehdoton edellytys luovuudelle. Uuden kokeileminen lähtee oman mielikuvituksen rajojen ylittämisestä.  Viime kädessä ilman rohkeaa kokeilukulttuuria ihmiskunta ei voi keittyä eteenpäin. Vaikka siis tänä päivänä asiat siirtyvät uusille sukupolville mitä erilaisemmissa muodoissa, kirjoina, ääni- ja kuvatallenteina, sadulla on edelleen suuri merkitys luovuuden synnyttäjänä.

Satusivellin 2014 - avajaistunnelmia

Karstulassa vietetään vuosittain juhannuksen jälkeisellä viikolla Satusivellin-lastenkulttuuriviikkoa. Viikon tavoitteena on saada sadut elämään toiminnan kautta. Samalla viikon aikana halutaan lapsia ohjata taiteen pariin. Satusivellin-viikon pääosissa ovat lapset. Eivät ainoastaan kulttuurin kuluttajina, vaan myös sen tekijöinä. 

Hannu Patamaa

Omenankukkien aikaan - tervetuloa lukemaan uutta blogia!

Avaamme tänään Karstulan kirjaston oman blogin. Siihen kirjoittavat jatkossa karstulalaiset kirjallisuuden ja kulttuurin alan toimijat ja kirjaston ystävät, sekä kirjaston kirjailijavieraat ja muut yhteistyökumppanit. Blogiteksteissä tullaan tarkastelemaan kaikkea kirjastoihin, kirjallisuuteen ja laajemminkin kulttuuriin liittyvää, erityisesti paikallisesta näkökulmasta.

Tervetuloa seuraamaan kirjastomme blogia!